26.11.

Kävin uuden vaurauden turvin tapaamassa äitiäni. Tapaaminen oli hyvä. Rauhallinen. Mutta tulin aivan varmaksi siitä, että vietän tulevan joulun kotona. Ihmispennut vierotuvat vanhemmistaan hitaasti, ja huonoissa vanhemmissa pennut roikkuvat joskus loppuelämänsä, uskaltamatta irroittaa turkista. He pelkäävät kuilua, jonka reunalla vanhemmat kulkevat. Ehkä he haluavat mieluummin pudota mukana, kuin jäädä reunalle yksin... Äiti on ollut juomatta siitä asti, kun liittyi uudestisyntyneisiin. Hän on vanhentunut. Uskallan ehkä päästää irti pian ja luottaa siihen, että joku muu on hänen kanssaan kuilulla. Käsi syvällä turkissa, sormet pohjavillan ympärillä.

Me olemme viallisia eläimiä. Kulttuurievoluutio on syntynyt geenivirheestä, joka vinouttaa ja paisuttaa meitä niin kauan, että tuhoudumme. Olemme elinkelvoton laji. Meillä ei ole suhteellisuudentajua eikä selviytymismahdollisuuksia. Takerrumme toisiin viallisiin eläimiin, emme osaa kasveja, muita lajeja, säitä. Maalla minäkin kaipasin kaupunkia: suoria kivikulmia, ladottuja katuja ja struktuuria. Häpesin itseäni, joka en selviäisi ulkona edes kolmeakymmentä päivää. Ja pelkäsin. Puut ja kasvit näyttivät ahneilta ja nälkäisiltä. Tiedän nyt, että ne haluavat tulla lähelle, manipuloida ja käyttää meitä jatkamaan omaa sukuaan. Ne selviytyvät ilman meitäkin, mutta niillä on keinoja. Ne muuntuvat, jotta me kasvattaisimme niitä, tekisimme niiden jälkeläisille hyviä kasvualustoja, levitäisimme niiden sukua. Me luulemme viljelevämme, mutta ne viljelevät meillä itseään. On niin pimeää ja minun on päästävä nopeasti omaan asuntooni, pois nälkäisten puiden ja pensaiden luota.

Avaan oven ja heittäydyn suojapaikkaan kuin odottavaan syliin.

Jasmiinin tuoksu on samanaikaisesti rauhoittava ja kiihoittava.

20.11.

Sai uuden toimeksiannon ja tällä kertaa minun oli määrä kirjoittaa henkilökohtainen kirje. Tilauksen teki yksi niistä pikkutakkimiehistä, jonka asiakaskirjeet siivosin ja somistin. Hänellä on naisystävä, jota pitäisi lähestyä hienotunteisen vihjaavasti. Ei hän kyllä niin sanonut, hän kertoi haluavansa kutsua naisen vuokraamalleen mökille viettämään viikonloppua ja toivoi, että kirje olisi "hempee ja sopivan eroottinen, no, mistä tytöt nyt tykkää". Melkein kohotin toista kulmakarvaani, mutta sitten ajattelin, ettei kaikki ole kirjallisuustieteilijöitä.

Ja sitten kiitin siitä seikasta Luojaa.

Hempee ja eroottinen kutsukirje on nyt postissa ja veikkaan, että jos pikkutakkimies tarjoilee neidille riittävästi kuohuviiniä ja opettelee muutaman repliikin, niin...

Olen sisustanut. Löysin pelastusarmeijan kirpputorilta akvaarion, jossa kasvi nyt kelluu. Vesi on humuspitoista ja ruskeaa, mutta kasvi aivan vyöryy ulos astiastaan. Se on irvokas, turpea ja hehkuva, enkä ole ikinä nähnyt mitään sen kaltaista. Minulla ei ole satunnaisten joulukukkien lisäksi ollut mitään huoneksaveja. En kuvitellut, että se olisi tällaista. Kun kosketan kasvia, se tuoksuu voimakkaammin, mutta tuoksu on raikas ja makea. Kumarrun kasvin päälle niin, että sen torvimaiset ylälehdet ympäröivät kasvojani kuin sormet ja hengitän sitä. Ja sitten kirjoitan melkein himokkaasti. Syöksyn ahneesti tekstien kimpuun, silmäilen ne läpi nopeasti, suomin sanoja ja rakenteita. Ja sitten hengitän lisää.

Hengitän ja kirjoitan, ja välillä minun tulee nälkä. Silloin syösyn kauppaan ja ostan tuorepastaa, valkoviiniä, pinjansiemeniä, hyvää oliiviöljyä, vaniljakahvia... Työnnän suuhuni isoja haarukallisia, kulauttelen viiniä, nauran.

Nauran yksin.

Hengitän.

Kirjoitan.

Kai siinäkin on yhdelle ihan tarpeeksi.

- 11 -

Yhdestoista kuukausi pimenee ympärilläni. Musteensiniset ja villanharmaat päivät liukenevat yöhön. Valo tuikahtaa ja himmenee yhä heikommalla sykkeellä.

Andersen soitti kahdesti ja pahoiteli viimeistä. Hän kuulosti puhelimessa entiseltä itseltään, ja se oli jotenkin helpottavaa ja turvallista. Au, puhun Andersenista kuin perinneruoasta. Luulinkin jo, että välimme tai välittömyytemme olisi ennallaan, mtta kun hän eilen piipahti ovella, hän muistutti taas malariapotilasta, vilkuili asuntoon ja hikoili. Tällä kertaa hän ei edes tullut sisälle saakka, tyrkkäsi vain käteeni uusimman kirjallisuuslehtensä numeron, soperteli jotain vuodenvaihteeseen liittyvää ja ryntäsi porttikäytävään pahoinvoivan näköisenä.

En voinut välttyä ajatukselta, että hän otti lehden mukaan alibiksi: jos hän joutuu pakenemaan, hän voi jättää lehden ja uskotella myöhemmin sekä itselleen että minulle tulleensa vain toimittamaan uusinta numeroa. Ystävällisenä eleenä.

Andersen, kerro minulle, minne välillämme palaunut liekinkuuma kiima on kadonnut? Milloin aloin katsomaa sinua parsinneulasilmillä sen sijaan, että olisimme heittäytyneet toisiimme kuin tuttuun veteen ja olleet vain aisteja, vain suita, vain ihoja?

Mikä on muuttunut?

15.11.

Kasvi on uudessa, isossa astiassa. Onkohan mahdollista, että se on kasvanut näiden muutaman päivän aikana? Ainakin sen väri on muuttunut. Uusien lehtien kärjet ovat suumaisia suppiloita, joiden reunat punertavat. Kasvi on niin kuin käpy tai artisokka. Vanhat lehdet ovat umpinaisia ja ehkä onttoja patukoita, jotka lepäilevät alustaa vasten. Ostin kasville laakean vadin. Se sopii sen ruumiinrakenteelle paremmin.

Koko asunnossa leijuu kevyt jasmiinintuoksu, enkä haluaisi poistua kodistani ollenkaan.

Ostin kynttilöitä, viikunoita, brie-juustoa ja pari pulloa valkoviiniä (Andersen tulee illalla tervehtimään). Kylpyvesi valuu hupaisaan vanhapiikamaiseen istuma-ammeeseen. Sen päädyssä on kaakeloitu taso, jolle aion nostaa kasvin kylvyn ajaksi. Annan sen herkutella kostealla ilmalla.

---

(Lisäys loppuillalla)

Heräsin haaleasta kylpyvedestä ovikellon soittoon. Paksu kynttilä paloi edelleen lavuaarin reunalla: kasvi näytti siltä, kuin se olisi kallistumassa veteen. En tiennykään, että olin niin uupunut.

Koska tiesin, että ovella on Andersen, kääriydyin vain pyyhkeeseen, nappasin levysoittimen päälle ja menin avaamaan.

Andersen oli omituisella tuulella. Hän näykki viikunoita ja juustoa ja valitti siitä, että valkoviini on liian kylmää. Totta. Se oli jääkaappikylmää. Andersenin mielestä asunto lemusi omituiselta. Sanoin, että se johtuu huonekasvista. Andersen kysyi: ai siitäkö, joka kelluu paskavedessä ammeessa (ja kulautteli valkoviiniään).

Todellakin. Kasvi oli pudonnut astioineen kylpyveteen ja multa oli värjännyt sen ruskeaksi. Se näytti vaaniskelevalta ja leikkisältä merihirviötä, joten suljin oven, keräsin juuston, viinin ja hedelmät tarjottimelle ja pyysin Andersenia siirtymään olohuoneesen.

Hän sanoi, ettei yksiössä voi olla olohuonetta.

Hän kiusaantui, kun istuin hänen lähelleen ja annoin kylpytakin vähän valahtaa vihjailevasti. Olen lukenut jostain "hämähäkkimäisesti liikkuvista sormista", juuri sellaiselta hänen viinilasia hypistelevät kätensä näyttivät: albiinohämähäkeiltä. Tai mustekalan lonkeroilta.

Vedin kylpytakkia kiinni. Yritin keskustella. Olin leikkisä ja kepeä ja heiluttelin hiuksiani keimailevasti (nyt se onnistuu, kun se viimein on kasvanut korvanlehtien tasalle, mikä työvoitto). Andersen pälyili huoneistoa ja valitti stressiään. Hän pyysi minua sytyttämään valot, koska kynttilänvalo sai hänen silmänsä vuotamaan.

Hän oli yhtä eroottisella tuulella kuin Orleansin neitsyt. Hän seurusteli sujuvasti kuin puunuija. Hän joi viininsä, kiitti hätäisesti ja teki täydellisen epäelegantin poistumisen ilman, että vaihdoimme yhtään suudelmaa. Merkillistä kyllä, se ei liikuta minua yhtään. Ehkä se johtuu viinistä. Tai sitten siitä, että olemme tunteneet liian kauan ilman, että suhteemme on kehittynyt tai muuttunut.

Juon nyt viinin loppuun ja tiedä vaikka liittyisin kasvin seuraan kylpyammeseen.

En tajua, miten olen voinut olla niin kömpelö, että olen pudottanut sen veteen.

14.11.

Kahvia ei ole enää, mutta kuten oikein muistin, yhdessä peltipurkissa on teetä. Puoli kiloa, hyvää laatua. Kasvi kelluu salattikulhossa ja näyttää vedestä turpealta, läpikuultavalta, melkein hehkuvalta. Se tuoksuu muuten miedosti jasmiinille. Enkä vieläkään tiedä, mitä lajia se on. Lehtiensä puolesta se voisi olla jonkinlainen mehikasvi. Mehikasvina sen ei pitäisi näyttää noin tyytyväiseltä ja nautiskelevalta vedessä. Luulisin. Sillä on muuten melkoiset juuret: kylpiessään sen juuristo näyttää ylösalaisin käännetyltä merivuokolta.

Tänään saat multaa. Yhden toimeksiannon palkkion pitäisi olla tililläni. Ei saa unohtaa, että lehti-ilmotus oli lelupoika Andersenin idea: minun täytyy ostaa hänellekin jotain hyvää (multaa?). Toimeksiantojeni perusteella juuri kenelläkään ei ole aikaa paneutua mihinkään, ei varsinkaan muodollisuuksiin, virallisiin puhutteluihin, rakenteisiin... He eivät edes tiedä, että jokin heidän käyttöjärjestelmänsä ohjelmista luultavasti sisältäisi valmiita asiakirjamalleja: sen sijaan he postittavat risaisia paperinippuja tai muurahaisten vallankumoukselta näyttäviä tiedostojaan minulle. "Hyvä herra, tiesittekö, että asiakirjamalleista ja kirjeistä on tehty myös kirjoja, joita voi vaikkapa lainata kirjastosta?" [Viimeinen virke sanotaan kuuluvalla äänellä, kuin vähä-älyiselle.]

Mutta enhän minä sellaisia sano. Minä ansaitsen ihmisten laiskuudella ja keskittymiskyvyn puutteella - ja millaisessa kunnossa editoitavat tekstit tulevatkaan minulle! Kömpelöinä, raajarikkoina, epätasapainoisina eteenpäin keikkuen. Täynnä saarnamiesmäistä sinä-passiivia, jonkin muotisairauden läiskittämänä... Joskus toivoisin, että saisin eteeni jotakin eleganttia, puolivalmista, mutta hyvällä maulla tehtyä. Voisin keskustella toimeksiantajan kanssa tekstin nyansseista, layoutista, sen sijaan että joku Dressmannin pukuun sonnustautunut luolamies paljastaa tyhmyytensä kertomalla, ettei hän muista, mitä lähdettä käytti tehdessään myyntiesitystään (amerikkalaiset tutkimukset osoittavat jne.) Voi Jeesuksen äiti sentään.

Kaikki ihastuttava, ylimielinen, diletantti halveksuntani ja tuhahtelu menee aivan hukkaan täällä köyhyydessä ja yksinäisyydessä. Vain kasvi näkee, kuinka dramaattisesti osaan pyöritellä silmiäni. Uskon, että sillä on enemmän huumorintajua kuin esimerkiksi Andersenilla.

-----

(myöh. päivällä)

Ja hei! Olen sitä paitsi halpa!

Ja ennen kaikkea, olen niin saatanan hyvä.

Au, hörpääsin polttavan kuumaa teetä ja pärskin sitä pitkin pöytää. Ja kasvin lehdille. Anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi. Missä helvetissä on keittiöpyyhe?

13.11.

Tutkielma on palautettu juhlallisesti kolmena kappaleena. Löysin kaksi ruskeaa kansiota "ota tästä" -korista laitoksen ulkopuolelta ja käytin niitä. Kolmas, sidottava kappale on kirjekuoressa.

Ruskeita kansioita ei tehdä enää.

Kotiin palattuani minua alkoi ahdistaa. Kiertelin asunnossa, mutta en keksinyt, mikä on pielessä. Ihan kuin jokin vaate olisi ollut nurin päällä. Juhlin tutkielman palauttamista juomalla pari vahvaa viskikaakaota, mutta oloni ei parantunut. Päinvastoin. Hikoilin ja purin kynsiäni ja vihasin elämääni.

Yöllä herästin hätkähdykseen (se on muuten inhottavaa, ihan kuin säikytettäisiin kunnolla). Oloni oli kuin alkavan migreenikohtauksen alla: niska tuntui jäykältä ja hartiat puutuneilta, näkökenttä oli laidoiltaan rutussa, väreili ja sykki. En nähnyt valonkatkaisijaa ja kuljin seiniä myöten keittiöön. Astuin melkein kasvin päälle, se oli pudonnut pöydältä.

Juuret olivat täyttäneet saviruukun, joka oli lopulta haljennut, ja kasvi oli pudonnut. Multaa lattialla oli kovin vähän, ja sekin oli laihaa ja kuivaa. Nostin kasvin salaattikulhoon ja laskin sen päälle vettä, se näyttää ihan hyvältä: muutama makkaramainen lehti oli irronnut, siinä kaikki. Heräsinko siihen ääneen? Saviruukun halkeamisesta ei varmaankan kuulu napsahdusta kummempi ääni. Toisaalta palat olivat huoneen vastakkaisilla laidoilla.

No joo, keittokomero on kyllä aika pieni.

Kun menin nukkumaan, huomasin, että päänsärky oli katoamassa ja oloni oli paljon selkeämpi ja levollisempi. Ehkä migreenin oireet johtuivat jännityksen laukeamisesta. Olen punnertanut akateemista lopputyötä yli vuoden. Kai se jätti jälkeensä jonkinlaisen tyhjiön. Post coitum jne, ha ha. Siitä tulikin mieleen, että Andersenilta tuli viesti. Hän on tulossa huomenna paikkakunnalle ja haluaa tulla tervehtimään.

Paskat tervehtimisestä, naida se haluaa. Miksei sitäkään voi kysyä suoraan: "Saanko piipahtaa ja panna teitä, kaunis neiti?" Ehkä se olisi kuitenkin aika ahdistavaa, kosiskelurituaalit ovat sinänsä miellyttäviä.

Nyt nukkumaan. Väsymyksestä tämä kaikki johtuu. Kasviparka, olikohan sillä hirveän tukalaa siinä ahtaassa ruukussa...

12.11.

Miten uskomattoman paljon aikaa ihminen saa kulutettua pelkkiin lähdeviitteisiin! Tutkielma on ollut valmis jo viikon, mutta olen joutunut siistimään lähdeluetteloa, keksimään väkinäisesti sidostekstejä, repimään kiduttavasti ajatukseni hajalle väliotsikoilla... Olen päättänyt palauttaa lopputyön huomenna ja tiedän jo, että se arvostellana yllättävän hyvällä arvosanalla siksi, että aihe on niin erikoinen, ettei professori voi verrata sitä mihinkään. Ja sitten voin keskittyä sellaiseen raatamiseen, josta maksetaan.

Ohoh, tuo ei ole yhtään minun tapaistani. Näin viimeksi viikko sitten painajaisia siitä, että lopputyö hylätään, en valmistu ikinä, romahdan henkisesti ja joudun mielisairaalaan. Heräsin lakanan kuristamana. Olin ehkä huutanut. Nyt en enää pelkää muuta kuin sitä, etten saa tarpeeksi töitä, enkä pysty pitämään tätä asuntoa. Soluasuntoon en voi enää palata, se on liian nöyryyttävää. Toiseksi viimeistä kämppistäni pelkäsin, enkä ollut yllättynyt, kun hän katosi. Viimeinen oli pelkästään tylsä. Ja hän alkoi pelätä minua. Kukaan ei ikinä totu siihen, etten osaa läpistä joutavia, eikä varsinkaan siihen, etten edes yritä.

Minun ei olisi pitänyt nauraa, kun hänet jätettiin. Mutta en voinut sille mitään. Pian sen jälkeen muutin.

Asunnon pitämisen ei kylläkään pitäisi tuottaa ongelmia. Lopputyöhön perustuva artikkelisarja on jo ostettu ja se julkaistaan heti, kun olen tehnyt kypsyyskokeen ja saanut arvosanan. Lisäksi kaksi henkilöä on ottanut yhteyttä lehti-ilmoituksen jälkeen.

Istun keittiössä ja kaavin viimeisiä kahvijauheen hippuja pannuun. Uusi huonekasvi on tehnyt tästä asunnosta kodin. Se näyttää valon alla niin heleältä. Huomaan kumartuvani monta kertaa päivässä kasvin ylle ja hengittäväni sen päälle: työnnän kasvoni melkein kiinni kasviin ja puhaltelen. Siitä tulee jotenkin rauhallinen olo. Kasvi tuoksuu vihreälle teelle ja vihanneksille. En muuten vieläkään tiedä, mitä lajia se on: sen lehdet ovat paksut ja pyöreät ja vanhat lehdet laajenevat torvimaisesti. Tarkemmin ajateltuna hän muistuttaa elävää Sibeliusmonumenttia tai urkupillistöä.

Siis SE muistuttaa. SE. Ei "hän".

11.11.

Tein ehkä typeryyden, mutta se ei kaduta minua yhtään. Menin viimeisen luennon jälkeen käymään ruokakaupassa, mutta palasin kotiin melko kalliin huonekasvin kanssa. Opintoraha on melkein käytetty, säästöt menivät uuden asunnon vuokratakuuseen ja joudun käyttämään suurimman osan tulevista ansioistani vuokraan. Älykkäitä peliliikkeitä tosiaan.

No, joka tapauksessa, ostin siis kasvin. Lavallinen joltakin puutarhalta tilattuja huoneksaveja oli sijoitettu ruokakaupan kassojen lähelle. Ne miltei hohtivat houkuttelevaa, elinvoimasta vihreyttään kasvivalon alla (olen muuten aika vaikuttunut siitä, että tavallinen lähikauppa hankkii kallista kalustoa kausituotteita varten), kiiltävissä sellofaaneissaan. Kontrasti marraskuiseen pimeään oli tietenkin huikea, varsinkin, kun lunta ei ole edes odotettavissa. Tiesin lankeavani yksinkertaiseen markkinointitemppuun, mutta kun kumarruin hengittämään pöydänkulmalla istuvan mehikasvin lehdille, tunsin myös jotain muuta. Mielihyvää. Liikutusta. Kasvi tuoksui tuoreelta ja elävältä ja se tuntui suorastaan ahmivan hengitykseni hiilidioksidia...

Olen menettämässä järkeni. Kasvit eivät istu eivätkä ahmi.

Kasvi on nyt keittokomerossani työpöydällä, ikkunan alla. Teen töitäni sen ääressä ja paistattelen sen vihreydessä (maha kurnien, voin melkein maistaa kaikki herkut, joihin minulla ei ole tässä kuussa enää varaa). Kiinnitin pienoisloistevalon ikkunalautaan ja kasvi ist on sen alla. Kahden viikon kaurapuuro/ananaspastakuurin jälkeen en ehkä ole siihen enää niin ihastunut.