11.11.

Tein ehkä typeryyden, mutta se ei kaduta minua yhtään. Menin viimeisen luennon jälkeen käymään ruokakaupassa, mutta palasin kotiin melko kalliin huonekasvin kanssa. Opintoraha on melkein käytetty, säästöt menivät uuden asunnon vuokratakuuseen ja joudun käyttämään suurimman osan tulevista ansioistani vuokraan. Älykkäitä peliliikkeitä tosiaan.

No, joka tapauksessa, ostin siis kasvin. Lavallinen joltakin puutarhalta tilattuja huoneksaveja oli sijoitettu ruokakaupan kassojen lähelle. Ne miltei hohtivat houkuttelevaa, elinvoimasta vihreyttään kasvivalon alla (olen muuten aika vaikuttunut siitä, että tavallinen lähikauppa hankkii kallista kalustoa kausituotteita varten), kiiltävissä sellofaaneissaan. Kontrasti marraskuiseen pimeään oli tietenkin huikea, varsinkin, kun lunta ei ole edes odotettavissa. Tiesin lankeavani yksinkertaiseen markkinointitemppuun, mutta kun kumarruin hengittämään pöydänkulmalla istuvan mehikasvin lehdille, tunsin myös jotain muuta. Mielihyvää. Liikutusta. Kasvi tuoksui tuoreelta ja elävältä ja se tuntui suorastaan ahmivan hengitykseni hiilidioksidia...

Olen menettämässä järkeni. Kasvit eivät istu eivätkä ahmi.

Kasvi on nyt keittokomerossani työpöydällä, ikkunan alla. Teen töitäni sen ääressä ja paistattelen sen vihreydessä (maha kurnien, voin melkein maistaa kaikki herkut, joihin minulla ei ole tässä kuussa enää varaa). Kiinnitin pienoisloistevalon ikkunalautaan ja kasvi ist on sen alla. Kahden viikon kaurapuuro/ananaspastakuurin jälkeen en ehkä ole siihen enää niin ihastunut.