Joulukuu 3

Lojun illalla kaikessa rauhassa kylvyssä, hieman päissäni, myönnetään, kun ovikello soi. Luulin, että hiippailen koko joulunseudun asunnossani erakonaskelin, soittelen Dinah Washingtonin levyjä ja nautin siitä tunteesta, kun aika purkautuu ympärilläni kuin geysir, eikä minun tarvitse piitata siitä.

Andersen. Hänellä on intuitio. Se kertoo, milloin olen kylvyssä. Kuivailen hiuksiani, kun hän hiippailee varovasti huoneeseen ja säpsähtää kasvia. Hänen mielestään meidän on puhuttava.

Andersen on varma, että minulla on suhde. Siis Andersenin ulkopuolinen suhde. Sivuverso. Hän istuu alas ja näyttää yksinäiseltä ja tavoittamattomalta, kuin pikkuruinen, lysähtänyt Mt. Everest. Hän kertoo tuntevansa asianlaidan selvästi, kuin kenkien hiertämisen, ja ellei hänellä olisi käytöstapoja, hän avaisi kaikki oveni ja jahtaisi rakastajaani ympäri yksiötäni, vanhanaikaista käsiasetta huitoen ja vanhanaikaisia uhkauksia ladellen, naamaa teatraalisesti väännellen.

Kun Andersen hymyilee ja vilkaisee minua alta kulmiensa, minusta tuntuu siltä, kuin pieni, musta sydämeni rusentuisi kokoon. Ja samalla koko tilanne naurattaa minua. Kuten sanoin, olen taas vähän hiprakassa, joten sanon, katsotaanpa. Puraisen sormenpäätäni ja vilkuilen ympärilleni. Kurkistan sängyn alle (ei ketään). Avaan komeron ja pöyhin sukkalaatikkoani (ehkä täällä voisi olla yksi, ihan pieni). Huhuilen kylpyhuoneessa ja pudistan päätäni kuin animaatiohahmo. Saan Andersenin vähän tirskahtamaan.

Kuule, rakas ystävä. Olen yksinäinen naisihminen. Minulla on vain tämä huonekasvi, sanon, ja kumarrun suutelemaan sen torvimaisia lehtiä.

Mutta joudun nykäisemään pääni ylös, sillä se suutelee takaisin.