Joulukuussa

Vuokraemäntä pistäytyi ovelle. Hän - pieni nainen, jolla on korkea, jäykkä tukka - asuu yläpuolellani ja aikoo viettää joulun tyttärensä luona Tukholmassa. Hän teki erittäin avokätisen tarjouksen: jos huolehdin hänen posteistaan ja kukistaan joulu- ja tammikuun, minun tarvitsee maksaa vain puolet vuokrasta. Ylellistä! Ensinnäkin saan olla absoluuttisen rauhassa. Ja se toisekseen tapahtuu huomenna, herkkukaupassa. Viherpippurimaksapateeta, ranskalaisia hilloja, viiniä ei tule joulustani puuttuman.

Andersen kutsui minut luokseen kahville. Heittäydyimme toistemme kimppuun kuin petoeläimet. Revin lakanan melkein suikaleiksi, ärisin, murisin ja purin Andersenin mustelmille. Hänen takareiteensä jäi hampaanjäljet. Hän haluaa tulla huomenna käymään, ja kun hän sanoi sen, hänen silmänsä paloivat kuin tuikut paksulaisisissa lyhdyissä.

Kun avasin kotioven (vihellellen), tulin heti siihen tulokseen, ettei Andersenin vastavierailusta voi tulla mitään. Asunnossa tuoksuu aistilliselta ja siellä on valtava, intensiivinen läsnäolon tuntu. Miten juuri minun kodistani on tullut sellainen? Minähän olen suorastaan kylmä. Olen elämäni aikana uskaltanut rakastaa enemmän kuolleita kirjailijoita kuin todellisia ihmisiä. Ja silti, asuntoni ovella tunnen astuvani keskelle Jumalattaren temppelin hedelmällisyysriittiä. Jumalatar istuu pimeässä, vaatteilla peitetyllä alttarilla, syli avoinna, ja odottaa lahjaa. Lahjaa tai uhria. Ja se uhri on rakkaus.

Ja minä olen se Jumalatar. Minä saan kasvit kasvamaan. Minä asetan linnut taivalle. Minä puhallan ja kostea tuuli tuo sateen jokilaaksoon ja joki tulvii.

Join iltateetä istuen isolla tyynyllä kasvin edessä. Se on kuin katedraali, sen lehdet ovat pasuunoita ja sen kasvussa on jotain riemullista. Kuinka kauan akvaario riittää sille. Kumarrun sen ylle ja me hengitämme samaa rytmiä. Onkohan minulla ikinä ollut näin harrasta ja intiimiä suhdetta kehenkään?

Tai mihinkään.