Joulukuu 3

Lojun illalla kaikessa rauhassa kylvyssä, hieman päissäni, myönnetään, kun ovikello soi. Luulin, että hiippailen koko joulunseudun asunnossani erakonaskelin, soittelen Dinah Washingtonin levyjä ja nautin siitä tunteesta, kun aika purkautuu ympärilläni kuin geysir, eikä minun tarvitse piitata siitä.

Andersen. Hänellä on intuitio. Se kertoo, milloin olen kylvyssä. Kuivailen hiuksiani, kun hän hiippailee varovasti huoneeseen ja säpsähtää kasvia. Hänen mielestään meidän on puhuttava.

Andersen on varma, että minulla on suhde. Siis Andersenin ulkopuolinen suhde. Sivuverso. Hän istuu alas ja näyttää yksinäiseltä ja tavoittamattomalta, kuin pikkuruinen, lysähtänyt Mt. Everest. Hän kertoo tuntevansa asianlaidan selvästi, kuin kenkien hiertämisen, ja ellei hänellä olisi käytöstapoja, hän avaisi kaikki oveni ja jahtaisi rakastajaani ympäri yksiötäni, vanhanaikaista käsiasetta huitoen ja vanhanaikaisia uhkauksia ladellen, naamaa teatraalisesti väännellen.

Kun Andersen hymyilee ja vilkaisee minua alta kulmiensa, minusta tuntuu siltä, kuin pieni, musta sydämeni rusentuisi kokoon. Ja samalla koko tilanne naurattaa minua. Kuten sanoin, olen taas vähän hiprakassa, joten sanon, katsotaanpa. Puraisen sormenpäätäni ja vilkuilen ympärilleni. Kurkistan sängyn alle (ei ketään). Avaan komeron ja pöyhin sukkalaatikkoani (ehkä täällä voisi olla yksi, ihan pieni). Huhuilen kylpyhuoneessa ja pudistan päätäni kuin animaatiohahmo. Saan Andersenin vähän tirskahtamaan.

Kuule, rakas ystävä. Olen yksinäinen naisihminen. Minulla on vain tämä huonekasvi, sanon, ja kumarrun suutelemaan sen torvimaisia lehtiä.

Mutta joudun nykäisemään pääni ylös, sillä se suutelee takaisin.

Joulukuu 2

Vuokraemäntä lähti tänään. Hän seisoi ovilaukussa pienen, vedettävän matkalaukun kanssa ja ojensi asuntonsa avaimen ja muistilistan. Listalla oli kaksi kohtaa:

- kastele kukat kerran viikossa
-kerää posti keittiön pöydälle

ja se kai on minimimäärä kohtia, että muistilapusta tulee muistilista.

Vuokraemäntä toivoi, että availisin verhoja ja pitäisin välillä valoja päällä asunnossa, että se näyttäisi asutulta. Sitten hän näki huoneen seinustalla hohtavan akvaarion ja antoi yllätyksen näkyä kasvoistaan muutaman sekunnin kymmenyksen. Ai, sinä olet viherpeukalo. Sitten hänen suunsa nytkähti vähän. Jälkeenpäin ajateltuna se oli ehkä niin lähellä hymyä, kuin vuokraemäntäni pääsee. Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat eivät koskettele hiuksiaan. He luottavat hiuksiinsa. He eivät mieti, miltä ne näyttävät. He tietävät sen. Toiseen ryhmään kuuluvien käsi lennähtää hermostuneesti, oikomaan ja pöyhimään tukkaa. Ikään kuin se voisi tehdä jotain arvaamatonta. Vuokraemäntä kuuluu edelliseen ryhmään. Hänellä on kovaksi lakattu, korkea ja säntillinen kampaus, joka ei lässähdä eikä liikehdi.

Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään.

Hymyilin vuokraemännälle varovasti, kun otin avaimet ja muistilapun. Toivotin hyvää matkaa. Hän nyökkäsi ja marssi rappusiin.

Mutta ennen katoamistaan hän kääntyi ja sanoi, ettei ole koskaan nähnyt sellaista akvaariokasvia. Hymyilin lisää, vähän epävarmasti ja nyökkäsin taas.

Joulukuussa

Vuokraemäntä pistäytyi ovelle. Hän - pieni nainen, jolla on korkea, jäykkä tukka - asuu yläpuolellani ja aikoo viettää joulun tyttärensä luona Tukholmassa. Hän teki erittäin avokätisen tarjouksen: jos huolehdin hänen posteistaan ja kukistaan joulu- ja tammikuun, minun tarvitsee maksaa vain puolet vuokrasta. Ylellistä! Ensinnäkin saan olla absoluuttisen rauhassa. Ja se toisekseen tapahtuu huomenna, herkkukaupassa. Viherpippurimaksapateeta, ranskalaisia hilloja, viiniä ei tule joulustani puuttuman.

Andersen kutsui minut luokseen kahville. Heittäydyimme toistemme kimppuun kuin petoeläimet. Revin lakanan melkein suikaleiksi, ärisin, murisin ja purin Andersenin mustelmille. Hänen takareiteensä jäi hampaanjäljet. Hän haluaa tulla huomenna käymään, ja kun hän sanoi sen, hänen silmänsä paloivat kuin tuikut paksulaisisissa lyhdyissä.

Kun avasin kotioven (vihellellen), tulin heti siihen tulokseen, ettei Andersenin vastavierailusta voi tulla mitään. Asunnossa tuoksuu aistilliselta ja siellä on valtava, intensiivinen läsnäolon tuntu. Miten juuri minun kodistani on tullut sellainen? Minähän olen suorastaan kylmä. Olen elämäni aikana uskaltanut rakastaa enemmän kuolleita kirjailijoita kuin todellisia ihmisiä. Ja silti, asuntoni ovella tunnen astuvani keskelle Jumalattaren temppelin hedelmällisyysriittiä. Jumalatar istuu pimeässä, vaatteilla peitetyllä alttarilla, syli avoinna, ja odottaa lahjaa. Lahjaa tai uhria. Ja se uhri on rakkaus.

Ja minä olen se Jumalatar. Minä saan kasvit kasvamaan. Minä asetan linnut taivalle. Minä puhallan ja kostea tuuli tuo sateen jokilaaksoon ja joki tulvii.

Join iltateetä istuen isolla tyynyllä kasvin edessä. Se on kuin katedraali, sen lehdet ovat pasuunoita ja sen kasvussa on jotain riemullista. Kuinka kauan akvaario riittää sille. Kumarrun sen ylle ja me hengitämme samaa rytmiä. Onkohan minulla ikinä ollut näin harrasta ja intiimiä suhdetta kehenkään?

Tai mihinkään.