Helmikuun alussa

Nyt minulle on käynyt kerran niin. Tein koko päivän töitä, istuin papereiden ylle kumartuneena, hieroin otsaani, keskityin ja hioin, hioin, hioin. Ja sitten join liikaa, tein sen tarkoituksella. Otin isoja kulauksia kylmää valkoviiniä ja se humisi päässäni kuin tivoli.

Kuuntelin musiikkia, laskin vaatteita pois sen tahtiin. Ne olivat kuin esirippuja, laskeutuivat kauniisti lattialle. Ja sitten nostin kasvin pois kylpyammeesta ammeen päädyssä olevalle kaakeloidulle tasolle ja valutin itselleni kuumaa vettä. Vain vettä - ei mitään vaahtoja eikä hajusteita, sellaiset ovat minusta ällöttäviä. Sitten tanssahtelin keittiöön ja hain viinipullon kylpyammeen viereen keittiöjakkaralle, sytytin kynttilän ja kiinnitin sen steariinilla lavuaarin reunaan. Join ja hyräilin ja tunsin oloni leijuvaksi. Asunnossa oli vihreitä valopisteitä, jotka liikkuivat kuin tulikärpäset.

Join.

Leijuin, join ja hyräilin. Ja minulla oli hyvin rauhallinen ja onnellinen olo. Se on liian hillitysti sanottu: join ja lauloin ja välillä itkin ja määyin sanoja, koska olin melkein pakahtua.

Ja jossakin vaiheessa kasvi lipui arvokkaasti veteen ja levittäytyi ympärilleni.

Saatoin ehkä nukahtaakin.

Kun heräsin ja nostin sen pois päältäni olin hyvin uupunut ja minun ihoni oli täynnä pieniä punaisia merkkejä.

Mutta eniten niitä oli -

Minun täytyy miettiä, mitä minä teen. Minä

Tammikuu

Vuokraemännän asunto on sillä tavalla hiljainen, kuin talviunilla olevan ison eläimen luola. Putket kurlaavat vettä, vetävät sitä laiskasti eteenpäin. Hän on Ruotsissa ja tulee vasta helmikuun alussa. Tietynlaisella ilmalla itäikkunat kolahtelevat. Sisäpiha vääristää ääniä, ne tuntuvat tulevan vierestä, sivulta, takaa, omasta päästä. Joskus seison tuuletusparvekkeella ja poltan savukkeen. Teen sitä niin harvoin, että häkä ja nikotiini humahtavat päähän. Välillä yskin, en ole mikään tupakoitsija.

Ohjasin joulukuussa Andersenin ulos, enkä ole päästänyt häntä enää sisälle, en sisälle itseeni, enkä sisälle asuntooni. En vastaa puhelimeen. Teen töitä. Kirjoitan, tutkin kielenhuollon opasta ja fraasisanakirjaa, luen ihmisten kirjeenvaihtoa 1900-luvulta ja keksin omaperäisiä ja kauniita puhuttelumuotoja. Sitten ostan ruokaa ja alkoholia. Olen tilannut itselleni muutamia kirjoja verkkoantikvariaatista: luen ja syön suklaata ja kutsun sitä juhlaksi.

Andersenin lähdön jälkeen minun on täytynyt päästää kasvi kylpyammeeseen. Se on kuin iso urkupillistö ja se kutsuu minua. Joskus annan periksi ja istun kylpyhuoneessa ja luen ääneen, mutta olen yrittänyt välttää sellaista. Se on epänormaalin miellyttävää, voisin jatkaa niin päiviä. Kun siirrän kasvin pois ammeesta kylpeäkseni, sen pillimäiset lehdet vaeltelevat ihollani. Se on kuin elävä urkupillistö ja se kutsuu minua nimeltä.

Mikä nyt tuli, kysyy Andersen. Hän on selvästi rentoutunut, uskaltaa nojata sohvan selkänojaan. Kosketan yhtä kasvin suppiloimaista lehteä ja tunnen selvästi, kuinka se imaisee sormenpäätäni. Kokeile, minä kuiskaan Andersenille. Andersen laskee käden kasvin päälle. Kiva, hän sanoo, viileät lehdet. Tätä voisi silitellä.

Ihan niin kuin tuntisi pientä imua, sanon ja katson Andersenin ilmettä. Hän painaa sormensa yhden lehden huulille ja vilkaisee minua. En minä tunne mitään.

En minä tunne mitään.

Menen kylpyhuoneeseen. Suunpieleni ja kasvoni ovat valkoiset kuin liikenneonnettomuuden uhrilla. Mutta yhdessä kohtaa, leuan pielessä, on punertava, soikea jälki.

Andersen koputtaa oveen ja kysyy onko kaikki hyvin. Kyllä vain, minä sanon ja kostutan käsipyyhkeen kulman pyyhkiäkseni pistelevät kainaloni. Kyllä vain. Hetki pieni. Taisin juoda vähän liikaa.

Andersen hymähtää ja kuulen, kuinka hän menee keittiöön kaatamaan itselleenkin lasillisen viiniä.