Vuokraemäntä

Minä tiesin kyllä, ettei hän ole aivan tasapainossa.

Hänen äitinsä tyhjensi ja siivosi asunnon. Hän teki sen hyvin. Minä tarkastin kaikki paikat. Hän tarjosi minulle huonekasvia. Se näytti hieman nuutuneelta ruukussa. Hassua. Minä ihan muisitin että hänellä oli samantapainen akvaariossa.

Tarjouduin Andersen-nimisen miehen seuraksi sairaalakäynnille. Hän makasi sängyllä silmät auki, mutta ei reagoinut mihinkään. Huone oli niin ankea. Verhot rumat.

Seuraavalla kerralla minä vien hänelle sen huonekasvin. Pitäähän hänellä olla huoneessaan jotain tuttua.

Andersen 3

Menin taas asunnolle, mutta hän ei vastannut mitään. Huusin pitkään ovella. Rikkinäisestä postiluukusta näkyi, että hän makasi liikkumatta eteisessä.

Ambulanssin ja poliisin saapumiseen ei mennyt kuin kaksi minuuttia, oven avaamiseen kaksi lisää.

He sanoivat, että hän on nälkiintynyt, kuivunut, ja jotakin muuta. Katatonisessa tilassa.

Vuokraemäntä tavoitettiin Torontosta, hän kertoi aikovansa palata Suomeen heinäkuun alussa. Siihen on vajaa viikko.

Kesä

Huoneisto on kuuma. Kaikki ikkunat on auki, bussit jyristelevät ohi ja välillä verhot pieksävät läpivedossa seiniä.

On harmaata ja hiljaista. Minun ei tarvitse juuri liikkua. Välillä konttaan kylpyammeen luo ja juon vettä. Muutaman kerran viikossa avaan hanan. Nousen sen seuraksi. En tiedä kuinka kauaksi aikaa.

Kohta en jaksa enää liikkua.

Konttasin peilille, vaikka polvet tuntuivat teräviltä. Näytin ihanalta, kullanväriseltä, helmiäiseltä, jumalattarelta, mutta kun sitten kosketin vahingossa lantiotani. Luut nousivat kahtena terävänä kaarena kuihtuneen vatsan molemmilla puolilla.

Miten se on mahdollista?

Andersen 2

Kävin taas katsomassa häntä, mutta tällä kertaa hän ei avannut edes varmuusketjua. Hän näyttää valtavan hyvältä, täydelliseltä, mutta ei kuuntele mitään, mitä hänelle sanotaan, pälyilee asuntoonsa ja pureskelee hiustupsun latvaa kuin teini-ikäinen.

Ehkä hänellä on sittenkin joku siellä.

Andersen

Hän ei luultavasti suostu enää taamaan minua, mutta en tiedä miksi. Kävin siellä muutaman kerran ennen joulua ja voin hirveän huonosti. Jouduin lähtemään kesken kaiken pois. Sitten kaikki oli taas hyvin. Ajattelin, että hän on kaunein, parhain. Ja että se pahoinvointi oli sittenkin jonkinlainen paniikkikohtaus tai allerginen reaktio.

Hän ei vastaa puhelimeen. Sain hänet huijattua avaamaan oven kerran. Seisoin niin, ettei minua näkynyt ovisilmästä. Hän ei avannut ovea kokonaan, mutta Jumalani, terve hän ei ole, sen voin sanoa aivan varmasti. Hän näyttää kyllä edelleen hyvältä - ei hyvä ei ole tarpeeksi! Hän näytti jumalalliselta, hehkuvalta, mutta ei suostunut puhumaan juuri mitään. Hän ynähtelee, välttää katsetta ja vaikuttaa hajamieliseltä ja kiireiseltä. Asunto oli hämärä, ja lemuaa joltain makealta mutta olen melkein varma, että hänellä oli kaulassaan jälkiä.

Ehkä hänellä on joku toinen, mutta ei olisi hänen tapaistaan olla kertomatta. Hän ei ole sillä tavalla hienotunteinen.

Muutettuani samaan kaupunkiin voin ehkä käydä hänen luonaan silloin tällöin. Olen hieman huolissani. Vaikka hän onkin lujaa tekoa. Hän on selviytyjä.

Kevät

Kevät liikkuu välillä ikkunoiden takana kalpeana, aavistuksenomaisena, mutta todellisena. Todellisena verrattuna mihin? Minun todellisuuteni on tämän asunnon vihreässä yksinäisyydessä. Muuten en osaa sitä ilmaista, en tiedä, mitä se on.

Olen löytänyt jonkinlaisen rutiinin, ja opetellut hyväksymään sen, vaikka se luultavasti onkin hyvin poikkeavaa. Onko kenelläkään muulla tällaista? Ja miksi minä? Tai miksi ei. Olen usein lähellä olotilaa, jota kutsutaan onneksi. Bliss. En ainakaan haluaisi muuttaa mitään. Vaikka tämä kaikki onkin erikoista, pelottavaa ja ehkä kieroutunutta, tuntuu sen menettäminen vielä kauheammalta. Ilman sitä, en olisi mitään, olisin tyhjä puurtaja, keskinkertaisuuksien kanssa kamppaileva mitättömyys.

Mutta mitä se on?

Vihreä yksinäisyys. Herään ja keitän kahvia. Syön ja teen töitä. Käyn asioilla. Ostan divarista levyn tai kirjan. Täydennän paksujen, valkoisten kynttilöiden varastoa.

Palaan kotiin, teen päivällisen. Sitten teen taas vähän töitä, kunnes vihreä yksinäisyys käy niin tiheäksi, etten voi enää keskittyä.

Lasken vettä kylpyammeeseen. Joskus nostan kasvin veteen kanssani. Usein se tulee itse. Se saapuu paikalle kuin hehkuva purjelaiva, sen lonkerot piiskaavat näkymättömässä tuulessa, se täyttää kaiken. Hetken päästä vihreä sykkivä valo on täynnä kullanvärisiä pilkkuja, jotka vaeltavat seinillä kuin erakkoravut, merivuokot, pienet, värikkäät kalat. Kasvi on ympärilläni kuin kehto. On lämmintä, vielä tuntienkin päästä. Sitten, kun nousen voipuneena, ihoni on täynnä soikeita, punertavia jälkiä, pehmeä aloeiho, pehmeät aloehiukset. Kääriydyn pyyhkeeseen ja pääsen vaivoin vuoteeseeni. Nukun raskaasti, en herää kesken unien. Aamulla olen täynnä energiaa. Seison auringon kiilamaisessa valossa ja katselen itseäni peilistä. Ihoni on kuin helmiäistä ja hiukseni valuvat hartioille liukkaina ja kiiltävinä. Nainen peilissä on onnellinen, hoidettu ja terve. Hänellä on ehjät, vaaleanpunaiset kynnet ja paksut, pehmeät huulet.

Hän näyttää rakastuneelta.

Mutta kuka hän on, ja minne se turhautunut, köyhä ja yksinäinen nainen on mennyt?

Helmikuun alussa

Nyt minulle on käynyt kerran niin. Tein koko päivän töitä, istuin papereiden ylle kumartuneena, hieroin otsaani, keskityin ja hioin, hioin, hioin. Ja sitten join liikaa, tein sen tarkoituksella. Otin isoja kulauksia kylmää valkoviiniä ja se humisi päässäni kuin tivoli.

Kuuntelin musiikkia, laskin vaatteita pois sen tahtiin. Ne olivat kuin esirippuja, laskeutuivat kauniisti lattialle. Ja sitten nostin kasvin pois kylpyammeesta ammeen päädyssä olevalle kaakeloidulle tasolle ja valutin itselleni kuumaa vettä. Vain vettä - ei mitään vaahtoja eikä hajusteita, sellaiset ovat minusta ällöttäviä. Sitten tanssahtelin keittiöön ja hain viinipullon kylpyammeen viereen keittiöjakkaralle, sytytin kynttilän ja kiinnitin sen steariinilla lavuaarin reunaan. Join ja hyräilin ja tunsin oloni leijuvaksi. Asunnossa oli vihreitä valopisteitä, jotka liikkuivat kuin tulikärpäset.

Join.

Leijuin, join ja hyräilin. Ja minulla oli hyvin rauhallinen ja onnellinen olo. Se on liian hillitysti sanottu: join ja lauloin ja välillä itkin ja määyin sanoja, koska olin melkein pakahtua.

Ja jossakin vaiheessa kasvi lipui arvokkaasti veteen ja levittäytyi ympärilleni.

Saatoin ehkä nukahtaakin.

Kun heräsin ja nostin sen pois päältäni olin hyvin uupunut ja minun ihoni oli täynnä pieniä punaisia merkkejä.

Mutta eniten niitä oli -

Minun täytyy miettiä, mitä minä teen. Minä

Tammikuu

Vuokraemännän asunto on sillä tavalla hiljainen, kuin talviunilla olevan ison eläimen luola. Putket kurlaavat vettä, vetävät sitä laiskasti eteenpäin. Hän on Ruotsissa ja tulee vasta helmikuun alussa. Tietynlaisella ilmalla itäikkunat kolahtelevat. Sisäpiha vääristää ääniä, ne tuntuvat tulevan vierestä, sivulta, takaa, omasta päästä. Joskus seison tuuletusparvekkeella ja poltan savukkeen. Teen sitä niin harvoin, että häkä ja nikotiini humahtavat päähän. Välillä yskin, en ole mikään tupakoitsija.

Ohjasin joulukuussa Andersenin ulos, enkä ole päästänyt häntä enää sisälle, en sisälle itseeni, enkä sisälle asuntooni. En vastaa puhelimeen. Teen töitä. Kirjoitan, tutkin kielenhuollon opasta ja fraasisanakirjaa, luen ihmisten kirjeenvaihtoa 1900-luvulta ja keksin omaperäisiä ja kauniita puhuttelumuotoja. Sitten ostan ruokaa ja alkoholia. Olen tilannut itselleni muutamia kirjoja verkkoantikvariaatista: luen ja syön suklaata ja kutsun sitä juhlaksi.

Andersenin lähdön jälkeen minun on täytynyt päästää kasvi kylpyammeeseen. Se on kuin iso urkupillistö ja se kutsuu minua. Joskus annan periksi ja istun kylpyhuoneessa ja luen ääneen, mutta olen yrittänyt välttää sellaista. Se on epänormaalin miellyttävää, voisin jatkaa niin päiviä. Kun siirrän kasvin pois ammeesta kylpeäkseni, sen pillimäiset lehdet vaeltelevat ihollani. Se on kuin elävä urkupillistö ja se kutsuu minua nimeltä.

Mikä nyt tuli, kysyy Andersen. Hän on selvästi rentoutunut, uskaltaa nojata sohvan selkänojaan. Kosketan yhtä kasvin suppiloimaista lehteä ja tunnen selvästi, kuinka se imaisee sormenpäätäni. Kokeile, minä kuiskaan Andersenille. Andersen laskee käden kasvin päälle. Kiva, hän sanoo, viileät lehdet. Tätä voisi silitellä.

Ihan niin kuin tuntisi pientä imua, sanon ja katson Andersenin ilmettä. Hän painaa sormensa yhden lehden huulille ja vilkaisee minua. En minä tunne mitään.

En minä tunne mitään.

Menen kylpyhuoneeseen. Suunpieleni ja kasvoni ovat valkoiset kuin liikenneonnettomuuden uhrilla. Mutta yhdessä kohtaa, leuan pielessä, on punertava, soikea jälki.

Andersen koputtaa oveen ja kysyy onko kaikki hyvin. Kyllä vain, minä sanon ja kostutan käsipyyhkeen kulman pyyhkiäkseni pistelevät kainaloni. Kyllä vain. Hetki pieni. Taisin juoda vähän liikaa.

Andersen hymähtää ja kuulen, kuinka hän menee keittiöön kaatamaan itselleenkin lasillisen viiniä.

Joulukuu 3

Lojun illalla kaikessa rauhassa kylvyssä, hieman päissäni, myönnetään, kun ovikello soi. Luulin, että hiippailen koko joulunseudun asunnossani erakonaskelin, soittelen Dinah Washingtonin levyjä ja nautin siitä tunteesta, kun aika purkautuu ympärilläni kuin geysir, eikä minun tarvitse piitata siitä.

Andersen. Hänellä on intuitio. Se kertoo, milloin olen kylvyssä. Kuivailen hiuksiani, kun hän hiippailee varovasti huoneeseen ja säpsähtää kasvia. Hänen mielestään meidän on puhuttava.

Andersen on varma, että minulla on suhde. Siis Andersenin ulkopuolinen suhde. Sivuverso. Hän istuu alas ja näyttää yksinäiseltä ja tavoittamattomalta, kuin pikkuruinen, lysähtänyt Mt. Everest. Hän kertoo tuntevansa asianlaidan selvästi, kuin kenkien hiertämisen, ja ellei hänellä olisi käytöstapoja, hän avaisi kaikki oveni ja jahtaisi rakastajaani ympäri yksiötäni, vanhanaikaista käsiasetta huitoen ja vanhanaikaisia uhkauksia ladellen, naamaa teatraalisesti väännellen.

Kun Andersen hymyilee ja vilkaisee minua alta kulmiensa, minusta tuntuu siltä, kuin pieni, musta sydämeni rusentuisi kokoon. Ja samalla koko tilanne naurattaa minua. Kuten sanoin, olen taas vähän hiprakassa, joten sanon, katsotaanpa. Puraisen sormenpäätäni ja vilkuilen ympärilleni. Kurkistan sängyn alle (ei ketään). Avaan komeron ja pöyhin sukkalaatikkoani (ehkä täällä voisi olla yksi, ihan pieni). Huhuilen kylpyhuoneessa ja pudistan päätäni kuin animaatiohahmo. Saan Andersenin vähän tirskahtamaan.

Kuule, rakas ystävä. Olen yksinäinen naisihminen. Minulla on vain tämä huonekasvi, sanon, ja kumarrun suutelemaan sen torvimaisia lehtiä.

Mutta joudun nykäisemään pääni ylös, sillä se suutelee takaisin.