kasvipäiväkirjat

Vuokraemäntä

2009-08-10T10:38:00.000-07:00

Minä tiesin kyllä, ettei hän ole aivan tasapainossa.

Hänen äitinsä tyhjensi ja siivosi asunnon. Hän teki sen hyvin. Minä tarkastin kaikki paikat. Hän tarjosi minulle huonekasvia. Se näytti hieman nuutuneelta ruukussa. Hassua. Minä ihan muisitin että hänellä oli samantapainen akvaariossa.

Tarjouduin Andersen-nimisen miehen seuraksi sairaalakäynnille. Hän makasi sängyllä silmät auki, mutta ei reagoinut mihinkään. Huone oli niin ankea. Verhot rumat.

Seuraavalla kerralla minä vien hänelle sen huonekasvin. Pitäähän hänellä olla huoneessaan jotain tuttua.

Andersen 3

2009-08-10T10:32:00.000-07:00

Menin taas asunnolle, mutta hän ei vastannut mitään. Huusin pitkään ovella. Rikkinäisestä postiluukusta näkyi, että hän makasi liikkumatta eteisessä.

Ambulanssin ja poliisin saapumiseen ei mennyt kuin kaksi minuuttia, oven avaamiseen kaksi lisää.

He sanoivat, että hän on nälkiintynyt, kuivunut, ja jotakin muuta. Katatonisessa tilassa.

Vuokraemäntä tavoitettiin Torontosta, hän kertoi aikovansa palata Suomeen heinäkuun alussa. Siihen on vajaa viikko.

Kesä

2009-08-10T10:26:00.001-07:00

Huoneisto on kuuma. Kaikki ikkunat on auki, bussit jyristelevät ohi ja välillä verhot pieksävät läpivedossa seiniä.

On harmaata ja hiljaista. Minun ei tarvitse juuri liikkua. Välillä konttaan kylpyammeen luo ja juon vettä. Muutaman kerran viikossa avaan hanan. Nousen sen seuraksi. En tiedä kuinka kauaksi aikaa.

Kohta en jaksa enää liikkua.

Konttasin peilille, vaikka polvet tuntuivat teräviltä. Näytin ihanalta, kullanväriseltä, helmiäiseltä, jumalattarelta, mutta kun sitten kosketin vahingossa lantiotani. Luut nousivat kahtena terävänä kaarena kuihtuneen vatsan molemmilla puolilla.

Miten se on mahdollista?

Andersen 2

2009-08-10T10:21:00.000-07:00

Kävin taas katsomassa häntä, mutta tällä kertaa hän ei avannut edes varmuusketjua. Hän näyttää valtavan hyvältä, täydelliseltä, mutta ei kuuntele mitään, mitä hänelle sanotaan, pälyilee asuntoonsa ja pureskelee hiustupsun latvaa kuin teini-ikäinen.

Ehkä hänellä on sittenkin joku siellä.

Andersen

2007-03-07T01:35:00.000-08:00

Hän ei luultavasti suostu enää taamaan minua, mutta en tiedä miksi. Kävin siellä muutaman kerran ennen joulua ja voin hirveän huonosti. Jouduin lähtemään kesken kaiken pois. Sitten kaikki oli taas hyvin. Ajattelin, että hän on kaunein, parhain. Ja että se pahoinvointi oli sittenkin jonkinlainen paniikkikohtaus tai allerginen reaktio.

Hän ei vastaa puhelimeen. Sain hänet huijattua avaamaan oven kerran. Seisoin niin, ettei minua näkynyt ovisilmästä. Hän ei avannut ovea kokonaan, mutta Jumalani, terve hän ei ole, sen voin sanoa aivan varmasti. Hän näyttää kyllä edelleen hyvältä - ei hyvä ei ole tarpeeksi! Hän näytti jumalalliselta, hehkuvalta, mutta ei suostunut puhumaan juuri mitään. Hän ynähtelee, välttää katsetta ja vaikuttaa hajamieliseltä ja kiireiseltä. Asunto oli hämärä, ja lemuaa joltain makealta mutta olen melkein varma, että hänellä oli kaulassaan jälkiä.

Ehkä hänellä on joku toinen, mutta ei olisi hänen tapaistaan olla kertomatta. Hän ei ole sillä tavalla hienotunteinen.

Muutettuani samaan kaupunkiin voin ehkä käydä hänen luonaan silloin tällöin. Olen hieman huolissani. Vaikka hän onkin lujaa tekoa. Hän on selviytyjä.

Kevät

2007-02-18T00:36:00.000-08:00

Kevät liikkuu välillä ikkunoiden takana kalpeana, aavistuksenomaisena, mutta todellisena. Todellisena verrattuna mihin? Minun todellisuuteni on tämän asunnon vihreässä yksinäisyydessä. Muuten en osaa sitä ilmaista, en tiedä, mitä se on.

Olen löytänyt jonkinlaisen rutiinin, ja opetellut hyväksymään sen, vaikka se luultavasti onkin hyvin poikkeavaa. Onko kenelläkään muulla tällaista? Ja miksi minä? Tai miksi ei. Olen usein lähellä olotilaa, jota kutsutaan onneksi. Bliss. En ainakaan haluaisi muuttaa mitään. Vaikka tämä kaikki onkin erikoista, pelottavaa ja ehkä kieroutunutta, tuntuu sen menettäminen vielä kauheammalta. Ilman sitä, en olisi mitään, olisin tyhjä puurtaja, keskinkertaisuuksien kanssa kamppaileva mitättömyys.

Mutta mitä se on?

Vihreä yksinäisyys. Herään ja keitän kahvia. Syön ja teen töitä. Käyn asioilla. Ostan divarista levyn tai kirjan. Täydennän paksujen, valkoisten kynttilöiden varastoa.

Palaan kotiin, teen päivällisen. Sitten teen taas vähän töitä, kunnes vihreä yksinäisyys käy niin tiheäksi, etten voi enää keskittyä.

Lasken vettä kylpyammeeseen. Joskus nostan kasvin veteen kanssani. Usein se tulee itse. Se saapuu paikalle kuin hehkuva purjelaiva, sen lonkerot piiskaavat näkymättömässä tuulessa, se täyttää kaiken. Hetken päästä vihreä sykkivä valo on täynnä kullanvärisiä pilkkuja, jotka vaeltavat seinillä kuin erakkoravut, merivuokot, pienet, värikkäät kalat. Kasvi on ympärilläni kuin kehto. On lämmintä, vielä tuntienkin päästä. Sitten, kun nousen voipuneena, ihoni on täynnä soikeita, punertavia jälkiä, pehmeä aloeiho, pehmeät aloehiukset. Kääriydyn pyyhkeeseen ja pääsen vaivoin vuoteeseeni. Nukun raskaasti, en herää kesken unien. Aamulla olen täynnä energiaa. Seison auringon kiilamaisessa valossa ja katselen itseäni peilistä. Ihoni on kuin helmiäistä ja hiukseni valuvat hartioille liukkaina ja kiiltävinä. Nainen peilissä on onnellinen, hoidettu ja terve. Hänellä on ehjät, vaaleanpunaiset kynnet ja paksut, pehmeät huulet.

Hän näyttää rakastuneelta.

Mutta kuka hän on, ja minne se turhautunut, köyhä ja yksinäinen nainen on mennyt?

Helmikuun alussa

2007-01-31T08:52:00.000-08:00

Nyt minulle on käynyt kerran niin. Tein koko päivän töitä, istuin papereiden ylle kumartuneena, hieroin otsaani, keskityin ja hioin, hioin, hioin. Ja sitten join liikaa, tein sen tarkoituksella. Otin isoja kulauksia kylmää valkoviiniä ja se humisi päässäni kuin tivoli.

Kuuntelin musiikkia, laskin vaatteita pois sen tahtiin. Ne olivat kuin esirippuja, laskeutuivat kauniisti lattialle. Ja sitten nostin kasvin pois kylpyammeesta ammeen päädyssä olevalle kaakeloidulle tasolle ja valutin itselleni kuumaa vettä. Vain vettä - ei mitään vaahtoja eikä hajusteita, sellaiset ovat minusta ällöttäviä. Sitten tanssahtelin keittiöön ja hain viinipullon kylpyammeen viereen keittiöjakkaralle, sytytin kynttilän ja kiinnitin sen steariinilla lavuaarin reunaan. Join ja hyräilin ja tunsin oloni leijuvaksi. Asunnossa oli vihreitä valopisteitä, jotka liikkuivat kuin tulikärpäset.

Join.

Leijuin, join ja hyräilin. Ja minulla oli hyvin rauhallinen ja onnellinen olo. Se on liian hillitysti sanottu: join ja lauloin ja välillä itkin ja määyin sanoja, koska olin melkein pakahtua.

Ja jossakin vaiheessa kasvi lipui arvokkaasti veteen ja levittäytyi ympärilleni.

Saatoin ehkä nukahtaakin.

Kun heräsin ja nostin sen pois päältäni olin hyvin uupunut ja minun ihoni oli täynnä pieniä punaisia merkkejä.

Mutta eniten niitä oli -

Minun täytyy miettiä, mitä minä teen. Minä

Tammikuu

2007-01-24T08:06:00.000-08:00

Vuokraemännän asunto on sillä tavalla hiljainen, kuin talviunilla olevan ison eläimen luola. Putket kurlaavat vettä, vetävät sitä laiskasti eteenpäin. Hän on Ruotsissa ja tulee vasta helmikuun alussa. Tietynlaisella ilmalla itäikkunat kolahtelevat. Sisäpiha vääristää ääniä, ne tuntuvat tulevan vierestä, sivulta, takaa, omasta päästä. Joskus seison tuuletusparvekkeella ja poltan savukkeen. Teen sitä niin harvoin, että häkä ja nikotiini humahtavat päähän. Välillä yskin, en ole mikään tupakoitsija.

Ohjasin joulukuussa Andersenin ulos, enkä ole päästänyt häntä enää sisälle, en sisälle itseeni, enkä sisälle asuntooni. En vastaa puhelimeen. Teen töitä. Kirjoitan, tutkin kielenhuollon opasta ja fraasisanakirjaa, luen ihmisten kirjeenvaihtoa 1900-luvulta ja keksin omaperäisiä ja kauniita puhuttelumuotoja. Sitten ostan ruokaa ja alkoholia. Olen tilannut itselleni muutamia kirjoja verkkoantikvariaatista: luen ja syön suklaata ja kutsun sitä juhlaksi.

Andersenin lähdön jälkeen minun on täytynyt päästää kasvi kylpyammeeseen. Se on kuin iso urkupillistö ja se kutsuu minua. Joskus annan periksi ja istun kylpyhuoneessa ja luen ääneen, mutta olen yrittänyt välttää sellaista. Se on epänormaalin miellyttävää, voisin jatkaa niin päiviä. Kun siirrän kasvin pois ammeesta kylpeäkseni, sen pillimäiset lehdet vaeltelevat ihollani. Se on kuin elävä urkupillistö ja se kutsuu minua nimeltä.

2007-01-03T01:42:00.000-08:00

Mikä nyt tuli, kysyy Andersen. Hän on selvästi rentoutunut, uskaltaa nojata sohvan selkänojaan. Kosketan yhtä kasvin suppiloimaista lehteä ja tunnen selvästi, kuinka se imaisee sormenpäätäni. Kokeile, minä kuiskaan Andersenille. Andersen laskee käden kasvin päälle. Kiva, hän sanoo, viileät lehdet. Tätä voisi silitellä.

Ihan niin kuin tuntisi pientä imua, sanon ja katson Andersenin ilmettä. Hän painaa sormensa yhden lehden huulille ja vilkaisee minua. En minä tunne mitään.

En minä tunne mitään.

Menen kylpyhuoneeseen. Suunpieleni ja kasvoni ovat valkoiset kuin liikenneonnettomuuden uhrilla. Mutta yhdessä kohtaa, leuan pielessä, on punertava, soikea jälki.

Andersen koputtaa oveen ja kysyy onko kaikki hyvin. Kyllä vain, minä sanon ja kostutan käsipyyhkeen kulman pyyhkiäkseni pistelevät kainaloni. Kyllä vain. Hetki pieni. Taisin juoda vähän liikaa.

Andersen hymähtää ja kuulen, kuinka hän menee keittiöön kaatamaan itselleenkin lasillisen viiniä.

Joulukuu 3

2006-12-18T06:36:00.000-08:00

Lojun illalla kaikessa rauhassa kylvyssä, hieman päissäni, myönnetään, kun ovikello soi. Luulin, että hiippailen koko joulunseudun asunnossani erakonaskelin, soittelen Dinah Washingtonin levyjä ja nautin siitä tunteesta, kun aika purkautuu ympärilläni kuin geysir, eikä minun tarvitse piitata siitä.

Andersen. Hänellä on intuitio. Se kertoo, milloin olen kylvyssä. Kuivailen hiuksiani, kun hän hiippailee varovasti huoneeseen ja säpsähtää kasvia. Hänen mielestään meidän on puhuttava.

Andersen on varma, että minulla on suhde. Siis Andersenin ulkopuolinen suhde. Sivuverso. Hän istuu alas ja näyttää yksinäiseltä ja tavoittamattomalta, kuin pikkuruinen, lysähtänyt Mt. Everest. Hän kertoo tuntevansa asianlaidan selvästi, kuin kenkien hiertämisen, ja ellei hänellä olisi käytöstapoja, hän avaisi kaikki oveni ja jahtaisi rakastajaani ympäri yksiötäni, vanhanaikaista käsiasetta huitoen ja vanhanaikaisia uhkauksia ladellen, naamaa teatraalisesti väännellen.

Kun Andersen hymyilee ja vilkaisee minua alta kulmiensa, minusta tuntuu siltä, kuin pieni, musta sydämeni rusentuisi kokoon. Ja samalla koko tilanne naurattaa minua. Kuten sanoin, olen taas vähän hiprakassa, joten sanon, katsotaanpa. Puraisen sormenpäätäni ja vilkuilen ympärilleni. Kurkistan sängyn alle (ei ketään). Avaan komeron ja pöyhin sukkalaatikkoani (ehkä täällä voisi olla yksi, ihan pieni). Huhuilen kylpyhuoneessa ja pudistan päätäni kuin animaatiohahmo. Saan Andersenin vähän tirskahtamaan.

Kuule, rakas ystävä. Olen yksinäinen naisihminen. Minulla on vain tämä huonekasvi, sanon, ja kumarrun suutelemaan sen torvimaisia lehtiä.

Mutta joudun nykäisemään pääni ylös, sillä se suutelee takaisin.

Joulukuu 2

2006-12-17T01:39:00.000-08:00

Vuokraemäntä lähti tänään. Hän seisoi ovilaukussa pienen, vedettävän matkalaukun kanssa ja ojensi asuntonsa avaimen ja muistilistan. Listalla oli kaksi kohtaa:

- kastele kukat kerran viikossa
-kerää posti keittiön pöydälle

ja se kai on minimimäärä kohtia, että muistilapusta tulee muistilista.

Vuokraemäntä toivoi, että availisin verhoja ja pitäisin välillä valoja päällä asunnossa, että se näyttäisi asutulta. Sitten hän näki huoneen seinustalla hohtavan akvaarion ja antoi yllätyksen näkyä kasvoistaan muutaman sekunnin kymmenyksen. Ai, sinä olet viherpeukalo. Sitten hänen suunsa nytkähti vähän. Jälkeenpäin ajateltuna se oli ehkä niin lähellä hymyä, kuin vuokraemäntäni pääsee. Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat eivät koskettele hiuksiaan. He luottavat hiuksiinsa. He eivät mieti, miltä ne näyttävät. He tietävät sen. Toiseen ryhmään kuuluvien käsi lennähtää hermostuneesti, oikomaan ja pöyhimään tukkaa. Ikään kuin se voisi tehdä jotain arvaamatonta. Vuokraemäntä kuuluu edelliseen ryhmään. Hänellä on kovaksi lakattu, korkea ja säntillinen kampaus, joka ei lässähdä eikä liikehdi.

Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään.

Hymyilin vuokraemännälle varovasti, kun otin avaimet ja muistilapun. Toivotin hyvää matkaa. Hän nyökkäsi ja marssi rappusiin.

Mutta ennen katoamistaan hän kääntyi ja sanoi, ettei ole koskaan nähnyt sellaista akvaariokasvia. Hymyilin lisää, vähän epävarmasti ja nyökkäsin taas.

Joulukuussa

2006-12-09T12:20:00.000-08:00

Vuokraemäntä pistäytyi ovelle. Hän - pieni nainen, jolla on korkea, jäykkä tukka - asuu yläpuolellani ja aikoo viettää joulun tyttärensä luona Tukholmassa. Hän teki erittäin avokätisen tarjouksen: jos huolehdin hänen posteistaan ja kukistaan joulu- ja tammikuun, minun tarvitsee maksaa vain puolet vuokrasta. Ylellistä! Ensinnäkin saan olla absoluuttisen rauhassa. Ja se toisekseen tapahtuu huomenna, herkkukaupassa. Viherpippurimaksapateeta, ranskalaisia hilloja, viiniä ei tule joulustani puuttuman.

Andersen kutsui minut luokseen kahville. Heittäydyimme toistemme kimppuun kuin petoeläimet. Revin lakanan melkein suikaleiksi, ärisin, murisin ja purin Andersenin mustelmille. Hänen takareiteensä jäi hampaanjäljet. Hän haluaa tulla huomenna käymään, ja kun hän sanoi sen, hänen silmänsä paloivat kuin tuikut paksulaisisissa lyhdyissä.

Kun avasin kotioven (vihellellen), tulin heti siihen tulokseen, ettei Andersenin vastavierailusta voi tulla mitään. Asunnossa tuoksuu aistilliselta ja siellä on valtava, intensiivinen läsnäolon tuntu. Miten juuri minun kodistani on tullut sellainen? Minähän olen suorastaan kylmä. Olen elämäni aikana uskaltanut rakastaa enemmän kuolleita kirjailijoita kuin todellisia ihmisiä. Ja silti, asuntoni ovella tunnen astuvani keskelle Jumalattaren temppelin hedelmällisyysriittiä. Jumalatar istuu pimeässä, vaatteilla peitetyllä alttarilla, syli avoinna, ja odottaa lahjaa. Lahjaa tai uhria. Ja se uhri on rakkaus.

Ja minä olen se Jumalatar. Minä saan kasvit kasvamaan. Minä asetan linnut taivalle. Minä puhallan ja kostea tuuli tuo sateen jokilaaksoon ja joki tulvii.

Join iltateetä istuen isolla tyynyllä kasvin edessä. Se on kuin katedraali, sen lehdet ovat pasuunoita ja sen kasvussa on jotain riemullista. Kuinka kauan akvaario riittää sille. Kumarrun sen ylle ja me hengitämme samaa rytmiä. Onkohan minulla ikinä ollut näin harrasta ja intiimiä suhdetta kehenkään?

Tai mihinkään.

26.11.

2006-11-26T08:46:00.000-08:00

Kävin uuden vaurauden turvin tapaamassa äitiäni. Tapaaminen oli hyvä. Rauhallinen. Mutta tulin aivan varmaksi siitä, että vietän tulevan joulun kotona. Ihmispennut vierotuvat vanhemmistaan hitaasti, ja huonoissa vanhemmissa pennut roikkuvat joskus loppuelämänsä, uskaltamatta irroittaa turkista. He pelkäävät kuilua, jonka reunalla vanhemmat kulkevat. Ehkä he haluavat mieluummin pudota mukana, kuin jäädä reunalle yksin... Äiti on ollut juomatta siitä asti, kun liittyi uudestisyntyneisiin. Hän on vanhentunut. Uskallan ehkä päästää irti pian ja luottaa siihen, että joku muu on hänen kanssaan kuilulla. Käsi syvällä turkissa, sormet pohjavillan ympärillä.

Me olemme viallisia eläimiä. Kulttuurievoluutio on syntynyt geenivirheestä, joka vinouttaa ja paisuttaa meitä niin kauan, että tuhoudumme. Olemme elinkelvoton laji. Meillä ei ole suhteellisuudentajua eikä selviytymismahdollisuuksia. Takerrumme toisiin viallisiin eläimiin, emme osaa kasveja, muita lajeja, säitä. Maalla minäkin kaipasin kaupunkia: suoria kivikulmia, ladottuja katuja ja struktuuria. Häpesin itseäni, joka en selviäisi ulkona edes kolmeakymmentä päivää. Ja pelkäsin. Puut ja kasvit näyttivät ahneilta ja nälkäisiltä. Tiedän nyt, että ne haluavat tulla lähelle, manipuloida ja käyttää meitä jatkamaan omaa sukuaan. Ne selviytyvät ilman meitäkin, mutta niillä on keinoja. Ne muuntuvat, jotta me kasvattaisimme niitä, tekisimme niiden jälkeläisille hyviä kasvualustoja, levitäisimme niiden sukua. Me luulemme viljelevämme, mutta ne viljelevät meillä itseään. On niin pimeää ja minun on päästävä nopeasti omaan asuntooni, pois nälkäisten puiden ja pensaiden luota.

Avaan oven ja heittäydyn suojapaikkaan kuin odottavaan syliin.

Jasmiinin tuoksu on samanaikaisesti rauhoittava ja kiihoittava.

20.11.

2006-11-23T07:18:00.000-08:00

Sai uuden toimeksiannon ja tällä kertaa minun oli määrä kirjoittaa henkilökohtainen kirje. Tilauksen teki yksi niistä pikkutakkimiehistä, jonka asiakaskirjeet siivosin ja somistin. Hänellä on naisystävä, jota pitäisi lähestyä hienotunteisen vihjaavasti. Ei hän kyllä niin sanonut, hän kertoi haluavansa kutsua naisen vuokraamalleen mökille viettämään viikonloppua ja toivoi, että kirje olisi "hempee ja sopivan eroottinen, no, mistä tytöt nyt tykkää". Melkein kohotin toista kulmakarvaani, mutta sitten ajattelin, ettei kaikki ole kirjallisuustieteilijöitä.

Ja sitten kiitin siitä seikasta Luojaa.

Hempee ja eroottinen kutsukirje on nyt postissa ja veikkaan, että jos pikkutakkimies tarjoilee neidille riittävästi kuohuviiniä ja opettelee muutaman repliikin, niin...

Olen sisustanut. Löysin pelastusarmeijan kirpputorilta akvaarion, jossa kasvi nyt kelluu. Vesi on humuspitoista ja ruskeaa, mutta kasvi aivan vyöryy ulos astiastaan. Se on irvokas, turpea ja hehkuva, enkä ole ikinä nähnyt mitään sen kaltaista. Minulla ei ole satunnaisten joulukukkien lisäksi ollut mitään huoneksaveja. En kuvitellut, että se olisi tällaista. Kun kosketan kasvia, se tuoksuu voimakkaammin, mutta tuoksu on raikas ja makea. Kumarrun kasvin päälle niin, että sen torvimaiset ylälehdet ympäröivät kasvojani kuin sormet ja hengitän sitä. Ja sitten kirjoitan melkein himokkaasti. Syöksyn ahneesti tekstien kimpuun, silmäilen ne läpi nopeasti, suomin sanoja ja rakenteita. Ja sitten hengitän lisää.

Hengitän ja kirjoitan, ja välillä minun tulee nälkä. Silloin syösyn kauppaan ja ostan tuorepastaa, valkoviiniä, pinjansiemeniä, hyvää oliiviöljyä, vaniljakahvia... Työnnän suuhuni isoja haarukallisia, kulauttelen viiniä, nauran.

Nauran yksin.

Hengitän.

Kirjoitan.

Kai siinäkin on yhdelle ihan tarpeeksi.

- 11 -

2006-11-20T00:41:00.000-08:00

Yhdestoista kuukausi pimenee ympärilläni. Musteensiniset ja villanharmaat päivät liukenevat yöhön. Valo tuikahtaa ja himmenee yhä heikommalla sykkeellä.

Andersen soitti kahdesti ja pahoiteli viimeistä. Hän kuulosti puhelimessa entiseltä itseltään, ja se oli jotenkin helpottavaa ja turvallista. Au, puhun Andersenista kuin perinneruoasta. Luulinkin jo, että välimme tai välittömyytemme olisi ennallaan, mtta kun hän eilen piipahti ovella, hän muistutti taas malariapotilasta, vilkuili asuntoon ja hikoili. Tällä kertaa hän ei edes tullut sisälle saakka, tyrkkäsi vain käteeni uusimman kirjallisuuslehtensä numeron, soperteli jotain vuodenvaihteeseen liittyvää ja ryntäsi porttikäytävään pahoinvoivan näköisenä.

En voinut välttyä ajatukselta, että hän otti lehden mukaan alibiksi: jos hän joutuu pakenemaan, hän voi jättää lehden ja uskotella myöhemmin sekä itselleen että minulle tulleensa vain toimittamaan uusinta numeroa. Ystävällisenä eleenä.

Andersen, kerro minulle, minne välillämme palaunut liekinkuuma kiima on kadonnut? Milloin aloin katsomaa sinua parsinneulasilmillä sen sijaan, että olisimme heittäytyneet toisiimme kuin tuttuun veteen ja olleet vain aisteja, vain suita, vain ihoja?

Mikä on muuttunut?

15.11.

2006-11-14T23:05:00.000-08:00

Kasvi on uudessa, isossa astiassa. Onkohan mahdollista, että se on kasvanut näiden muutaman päivän aikana? Ainakin sen väri on muuttunut. Uusien lehtien kärjet ovat suumaisia suppiloita, joiden reunat punertavat. Kasvi on niin kuin käpy tai artisokka. Vanhat lehdet ovat umpinaisia ja ehkä onttoja patukoita, jotka lepäilevät alustaa vasten. Ostin kasville laakean vadin. Se sopii sen ruumiinrakenteelle paremmin.

Koko asunnossa leijuu kevyt jasmiinintuoksu, enkä haluaisi poistua kodistani ollenkaan.

Ostin kynttilöitä, viikunoita, brie-juustoa ja pari pulloa valkoviiniä (Andersen tulee illalla tervehtimään). Kylpyvesi valuu hupaisaan vanhapiikamaiseen istuma-ammeeseen. Sen päädyssä on kaakeloitu taso, jolle aion nostaa kasvin kylvyn ajaksi. Annan sen herkutella kostealla ilmalla.

---

(Lisäys loppuillalla)

Heräsin haaleasta kylpyvedestä ovikellon soittoon. Paksu kynttilä paloi edelleen lavuaarin reunalla: kasvi näytti siltä, kuin se olisi kallistumassa veteen. En tiennykään, että olin niin uupunut.

Koska tiesin, että ovella on Andersen, kääriydyin vain pyyhkeeseen, nappasin levysoittimen päälle ja menin avaamaan.

Andersen oli omituisella tuulella. Hän näykki viikunoita ja juustoa ja valitti siitä, että valkoviini on liian kylmää. Totta. Se oli jääkaappikylmää. Andersenin mielestä asunto lemusi omituiselta. Sanoin, että se johtuu huonekasvista. Andersen kysyi: ai siitäkö, joka kelluu paskavedessä ammeessa (ja kulautteli valkoviiniään).

Todellakin. Kasvi oli pudonnut astioineen kylpyveteen ja multa oli värjännyt sen ruskeaksi. Se näytti vaaniskelevalta ja leikkisältä merihirviötä, joten suljin oven, keräsin juuston, viinin ja hedelmät tarjottimelle ja pyysin Andersenia siirtymään olohuoneesen.

Hän sanoi, ettei yksiössä voi olla olohuonetta.

Hän kiusaantui, kun istuin hänen lähelleen ja annoin kylpytakin vähän valahtaa vihjailevasti. Olen lukenut jostain "hämähäkkimäisesti liikkuvista sormista", juuri sellaiselta hänen viinilasia hypistelevät kätensä näyttivät: albiinohämähäkeiltä. Tai mustekalan lonkeroilta.

Vedin kylpytakkia kiinni. Yritin keskustella. Olin leikkisä ja kepeä ja heiluttelin hiuksiani keimailevasti (nyt se onnistuu, kun se viimein on kasvanut korvanlehtien tasalle, mikä työvoitto). Andersen pälyili huoneistoa ja valitti stressiään. Hän pyysi minua sytyttämään valot, koska kynttilänvalo sai hänen silmänsä vuotamaan.

Hän oli yhtä eroottisella tuulella kuin Orleansin neitsyt. Hän seurusteli sujuvasti kuin puunuija. Hän joi viininsä, kiitti hätäisesti ja teki täydellisen epäelegantin poistumisen ilman, että vaihdoimme yhtään suudelmaa. Merkillistä kyllä, se ei liikuta minua yhtään. Ehkä se johtuu viinistä. Tai sitten siitä, että olemme tunteneet liian kauan ilman, että suhteemme on kehittynyt tai muuttunut.

Juon nyt viinin loppuun ja tiedä vaikka liittyisin kasvin seuraan kylpyammeseen.

En tajua, miten olen voinut olla niin kömpelö, että olen pudottanut sen veteen.

14.11.

2006-11-13T23:43:00.000-08:00

Kahvia ei ole enää, mutta kuten oikein muistin, yhdessä peltipurkissa on teetä. Puoli kiloa, hyvää laatua. Kasvi kelluu salattikulhossa ja näyttää vedestä turpealta, läpikuultavalta, melkein hehkuvalta. Se tuoksuu muuten miedosti jasmiinille. Enkä vieläkään tiedä, mitä lajia se on. Lehtiensä puolesta se voisi olla jonkinlainen mehikasvi. Mehikasvina sen ei pitäisi näyttää noin tyytyväiseltä ja nautiskelevalta vedessä. Luulisin. Sillä on muuten melkoiset juuret: kylpiessään sen juuristo näyttää ylösalaisin käännetyltä merivuokolta.

Tänään saat multaa. Yhden toimeksiannon palkkion pitäisi olla tililläni. Ei saa unohtaa, että lehti-ilmotus oli lelupoika Andersenin idea: minun täytyy ostaa hänellekin jotain hyvää (multaa?). Toimeksiantojeni perusteella juuri kenelläkään ei ole aikaa paneutua mihinkään, ei varsinkaan muodollisuuksiin, virallisiin puhutteluihin, rakenteisiin... He eivät edes tiedä, että jokin heidän käyttöjärjestelmänsä ohjelmista luultavasti sisältäisi valmiita asiakirjamalleja: sen sijaan he postittavat risaisia paperinippuja tai muurahaisten vallankumoukselta näyttäviä tiedostojaan minulle. "Hyvä herra, tiesittekö, että asiakirjamalleista ja kirjeistä on tehty myös kirjoja, joita voi vaikkapa lainata kirjastosta?" [Viimeinen virke sanotaan kuuluvalla äänellä, kuin vähä-älyiselle.]

Mutta enhän minä sellaisia sano. Minä ansaitsen ihmisten laiskuudella ja keskittymiskyvyn puutteella - ja millaisessa kunnossa editoitavat tekstit tulevatkaan minulle! Kömpelöinä, raajarikkoina, epätasapainoisina eteenpäin keikkuen. Täynnä saarnamiesmäistä sinä-passiivia, jonkin muotisairauden läiskittämänä... Joskus toivoisin, että saisin eteeni jotakin eleganttia, puolivalmista, mutta hyvällä maulla tehtyä. Voisin keskustella toimeksiantajan kanssa tekstin nyansseista, layoutista, sen sijaan että joku Dressmannin pukuun sonnustautunut luolamies paljastaa tyhmyytensä kertomalla, ettei hän muista, mitä lähdettä käytti tehdessään myyntiesitystään (amerikkalaiset tutkimukset osoittavat jne.) Voi Jeesuksen äiti sentään.

Kaikki ihastuttava, ylimielinen, diletantti halveksuntani ja tuhahtelu menee aivan hukkaan täällä köyhyydessä ja yksinäisyydessä. Vain kasvi näkee, kuinka dramaattisesti osaan pyöritellä silmiäni. Uskon, että sillä on enemmän huumorintajua kuin esimerkiksi Andersenilla.

-----

(myöh. päivällä)

Ja hei! Olen sitä paitsi halpa!

Ja ennen kaikkea, olen niin saatanan hyvä.

Au, hörpääsin polttavan kuumaa teetä ja pärskin sitä pitkin pöytää. Ja kasvin lehdille. Anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi. Missä helvetissä on keittiöpyyhe?

13.11.

2006-11-12T23:10:00.000-08:00

Tutkielma on palautettu juhlallisesti kolmena kappaleena. Löysin kaksi ruskeaa kansiota "ota tästä" -korista laitoksen ulkopuolelta ja käytin niitä. Kolmas, sidottava kappale on kirjekuoressa.

Ruskeita kansioita ei tehdä enää.

Kotiin palattuani minua alkoi ahdistaa. Kiertelin asunnossa, mutta en keksinyt, mikä on pielessä. Ihan kuin jokin vaate olisi ollut nurin päällä. Juhlin tutkielman palauttamista juomalla pari vahvaa viskikaakaota, mutta oloni ei parantunut. Päinvastoin. Hikoilin ja purin kynsiäni ja vihasin elämääni.

Yöllä herästin hätkähdykseen (se on muuten inhottavaa, ihan kuin säikytettäisiin kunnolla). Oloni oli kuin alkavan migreenikohtauksen alla: niska tuntui jäykältä ja hartiat puutuneilta, näkökenttä oli laidoiltaan rutussa, väreili ja sykki. En nähnyt valonkatkaisijaa ja kuljin seiniä myöten keittiöön. Astuin melkein kasvin päälle, se oli pudonnut pöydältä.

Juuret olivat täyttäneet saviruukun, joka oli lopulta haljennut, ja kasvi oli pudonnut. Multaa lattialla oli kovin vähän, ja sekin oli laihaa ja kuivaa. Nostin kasvin salaattikulhoon ja laskin sen päälle vettä, se näyttää ihan hyvältä: muutama makkaramainen lehti oli irronnut, siinä kaikki. Heräsinko siihen ääneen? Saviruukun halkeamisesta ei varmaankan kuulu napsahdusta kummempi ääni. Toisaalta palat olivat huoneen vastakkaisilla laidoilla.

No joo, keittokomero on kyllä aika pieni.

Kun menin nukkumaan, huomasin, että päänsärky oli katoamassa ja oloni oli paljon selkeämpi ja levollisempi. Ehkä migreenin oireet johtuivat jännityksen laukeamisesta. Olen punnertanut akateemista lopputyötä yli vuoden. Kai se jätti jälkeensä jonkinlaisen tyhjiön. Post coitum jne, ha ha. Siitä tulikin mieleen, että Andersenilta tuli viesti. Hän on tulossa huomenna paikkakunnalle ja haluaa tulla tervehtimään.

Paskat tervehtimisestä, naida se haluaa. Miksei sitäkään voi kysyä suoraan: "Saanko piipahtaa ja panna teitä, kaunis neiti?" Ehkä se olisi kuitenkin aika ahdistavaa, kosiskelurituaalit ovat sinänsä miellyttäviä.

Nyt nukkumaan. Väsymyksestä tämä kaikki johtuu. Kasviparka, olikohan sillä hirveän tukalaa siinä ahtaassa ruukussa...

12.11.

2006-11-12T08:15:00.000-08:00

Miten uskomattoman paljon aikaa ihminen saa kulutettua pelkkiin lähdeviitteisiin! Tutkielma on ollut valmis jo viikon, mutta olen joutunut siistimään lähdeluetteloa, keksimään väkinäisesti sidostekstejä, repimään kiduttavasti ajatukseni hajalle väliotsikoilla... Olen päättänyt palauttaa lopputyön huomenna ja tiedän jo, että se arvostellana yllättävän hyvällä arvosanalla siksi, että aihe on niin erikoinen, ettei professori voi verrata sitä mihinkään. Ja sitten voin keskittyä sellaiseen raatamiseen, josta maksetaan.

Ohoh, tuo ei ole yhtään minun tapaistani. Näin viimeksi viikko sitten painajaisia siitä, että lopputyö hylätään, en valmistu ikinä, romahdan henkisesti ja joudun mielisairaalaan. Heräsin lakanan kuristamana. Olin ehkä huutanut. Nyt en enää pelkää muuta kuin sitä, etten saa tarpeeksi töitä, enkä pysty pitämään tätä asuntoa. Soluasuntoon en voi enää palata, se on liian nöyryyttävää. Toiseksi viimeistä kämppistäni pelkäsin, enkä ollut yllättynyt, kun hän katosi. Viimeinen oli pelkästään tylsä. Ja hän alkoi pelätä minua. Kukaan ei ikinä totu siihen, etten osaa läpistä joutavia, eikä varsinkaan siihen, etten edes yritä.

Minun ei olisi pitänyt nauraa, kun hänet jätettiin. Mutta en voinut sille mitään. Pian sen jälkeen muutin.

Asunnon pitämisen ei kylläkään pitäisi tuottaa ongelmia. Lopputyöhön perustuva artikkelisarja on jo ostettu ja se julkaistaan heti, kun olen tehnyt kypsyyskokeen ja saanut arvosanan. Lisäksi kaksi henkilöä on ottanut yhteyttä lehti-ilmoituksen jälkeen.

Istun keittiössä ja kaavin viimeisiä kahvijauheen hippuja pannuun. Uusi huonekasvi on tehnyt tästä asunnosta kodin. Se näyttää valon alla niin heleältä. Huomaan kumartuvani monta kertaa päivässä kasvin ylle ja hengittäväni sen päälle: työnnän kasvoni melkein kiinni kasviin ja puhaltelen. Siitä tulee jotenkin rauhallinen olo. Kasvi tuoksuu vihreälle teelle ja vihanneksille. En muuten vieläkään tiedä, mitä lajia se on: sen lehdet ovat paksut ja pyöreät ja vanhat lehdet laajenevat torvimaisesti. Tarkemmin ajateltuna hän muistuttaa elävää Sibeliusmonumenttia tai urkupillistöä.

Siis SE muistuttaa. SE. Ei "hän".

11.11.

2006-11-11T01:11:00.000-08:00

Tein ehkä typeryyden, mutta se ei kaduta minua yhtään. Menin viimeisen luennon jälkeen käymään ruokakaupassa, mutta palasin kotiin melko kalliin huonekasvin kanssa. Opintoraha on melkein käytetty, säästöt menivät uuden asunnon vuokratakuuseen ja joudun käyttämään suurimman osan tulevista ansioistani vuokraan. Älykkäitä peliliikkeitä tosiaan.

No, joka tapauksessa, ostin siis kasvin. Lavallinen joltakin puutarhalta tilattuja huoneksaveja oli sijoitettu ruokakaupan kassojen lähelle. Ne miltei hohtivat houkuttelevaa, elinvoimasta vihreyttään kasvivalon alla (olen muuten aika vaikuttunut siitä, että tavallinen lähikauppa hankkii kallista kalustoa kausituotteita varten), kiiltävissä sellofaaneissaan. Kontrasti marraskuiseen pimeään oli tietenkin huikea, varsinkin, kun lunta ei ole edes odotettavissa. Tiesin lankeavani yksinkertaiseen markkinointitemppuun, mutta kun kumarruin hengittämään pöydänkulmalla istuvan mehikasvin lehdille, tunsin myös jotain muuta. Mielihyvää. Liikutusta. Kasvi tuoksui tuoreelta ja elävältä ja se tuntui suorastaan ahmivan hengitykseni hiilidioksidia...

Olen menettämässä järkeni. Kasvit eivät istu eivätkä ahmi.

Kasvi on nyt keittokomerossani työpöydällä, ikkunan alla. Teen töitäni sen ääressä ja paistattelen sen vihreydessä (maha kurnien, voin melkein maistaa kaikki herkut, joihin minulla ei ole tässä kuussa enää varaa). Kiinnitin pienoisloistevalon ikkunalautaan ja kasvi ~~ist~~ on sen alla. Kahden viikon kaurapuuro/ananaspastakuurin jälkeen en ehkä ole siihen enää niin ihastunut.